Lähdin perheen kanssa syyslomailemaan ja jätin vaalikampanjan pariksi päiväksi tauolle. Kaikki meidän perheessa ovat loman tarpeessa.
Keskimmäinen meni tänä vuonna kolmannelle. Olemme taas muistaneet, mitä siirtymä kolmennelle tarkoittaa. Uusi opettaja, osin uudet luokkakaverit, uusia aineita, kielenopinnot alkavat. Nyt rullaa, mutta alku oli taas opettelemista meille kaikille.
Viime lauantaina Pakilan ala-asteella vietettiin kodin ja koulun yhteistyöpäivää. Lapset juoksivat sukkulaviestiä ja keräsivät rahaa Plan-kummilapsille; aikuiset kävelivät ja yrittivät pysyä yhteislauluissa mukana.
Yhtä leppoisaa kouluarkea ei esitelty HS:ssa sunnuntaina. Vakavasti sairaat lapset ja nuoret odottavat hoitoa kuukausia ja kouluun voi tulla aina – oli kunnossa tai ei.
Artikkeli jäi pyörimään päähän.Työpaikan lounaspöydässä kysyttiin, mistä lasten aggressivisuus johtuu. Sen kun tietäisi.
Muistan kuitenkin selvästi, että mennessäni vaihto-oppilaaksi Kaliforniaan 1989 ajattelin, että lapset siellä olivat erilaisia kuin Suomessa. Olin aktiivi-partiolainen ja sudenpentujohtaja, joten tuntumaa oli. Yhdysvaltalaislapset olivat levottomia, suuttuivat herkästi ja keskittymiskyky oli erilainen kuin suomalaislapsilla.
Nyt tuntuu, että levottomuus on lisääntynyt Suomessakin.
Onko levottomuus yhteydessä muihin ongelmiin – en tiedä. Johtuuko se tv:stä, peleistä, ravinnosta, sosiaalisten suhteiden muutoksista – en tiedä.
Nykykoulu on todella vaativaa. En minä ainakaan tehnyt 11-vuotiaana isoja projekteja. Usein mietin, miten omat lapseni (maailman fiksuimmat tietenkin) selviäisivät tehtävistä ilman kahta korkeakoulutettua vanhempaa, jotka useimmiten muistavat jopa kysyä, onko läksyt tehty.
Oppimisen perusta on riittävän pieni ryhmä, jossa opettajalla on työrauha ja oppilailla mahdollisuus oppia. Olen lasteni koulun johtokunnan jäsenenä ja vanhempana ollut tyytyväinen, että ryhmäkoot on pystytty pitämään kohtuullisina ja jakotuntejakin on riittänyt.
Olen valtuutettuna puolustanut riittävää rahoitusta peruspalveluihin kuten koulutukseen, mutta tukea ei ole tuntunut löytyvän.
Kun ongelmat mutkistuvat, hoitoa on annettava ja mikään raha ei silloin riitä. Ennaltaehkäisystä puhutaan, mutta siihen ei olla valmiita panostamaan. Näiden nykyisten virkamiesjohtajien (valtapuolueen kokoomuksen valitsemia suurin osa) ajattelu menee näin: jos ja kun korjaavista palveluista kuten erikoissairaanhoidosta ja lastensuojelun laitoshoidosta säästyy rahaa, voidaan perustason palveluja vahvistaa.
Eli ei koskaan tai todella hitaasti, sillä logiikka on virheellinen.
Sen vuoksi en ole valmis säästämään senttiäkään tuntikehyksestä. Kannatan suuriakin panostuksia oppilashuoltoon ja erityisopetukseen, joka tulee ulos vastaanottohuoneista oppilaiden pariin. Kouluihin tarvitaan sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat kiinteä osa opettajien ja oppilaiden työyhteisöä.
Eka-tokaluokkalaisia ei tulisi olla paljon yli 20 oppilasta luokassa. Myös vanhempien koululaisten ryhmäkoko alkaa olla vaikea, jos mennään yli 25 oppilaan. Isoa luokkakokoa voidaan helpottaa antamalla mahdollisimman paljon jakotunteja, joissa ryhmä voidaan jakaa.
Pieni ryhmä mahdollistaa monipuolisempia menetelmiä, tutkivaa oppimista, projekteja ja retkiä. Myös sosiaaliset taidot vahvistuvat. Nämä ovat tärkeitä taitoja tulevaisuudessa.
Panostamisesta lasten kasvuympäristön laatuun on myös kansainvälisiä kustannusvaikuttavuusanalyysejä ks. Lapsi kasvaa kunnassa, THL 2012.
Muita kirjoituksiani opetuksesta:
Sisaruuden pitää olla kouluvalinnoissa ykköskriteeri
