Seuraan toista päivää Sitran palveluseteliseminaaria Helsingin Työväentalolla. Mielenkiintoisia esimerkkejä Ruotsista, Hollannista ja Iso-Britanniasta. Kaikissa on lisätty asiakkaan valinnanvapautta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltolakien uudistus tähtää samaan.

Julkisella on opittavaa yritysmaailmasta. Julkisia palveluja on tuotettu ajatellen tarjontaa, ei kysyntää. Kehitysvammalaitokset tai suuret vanhainkodit syntyivät modernin projekteina. Silloin suunnittelija tiesi, mitä ihmiset tarvitsevat. Edelleenkin virkamies määrää, kuka kotihoidosta tulee suihkuttamaan tai antamaan lääkkeet.

En silti pidä sanasta asiakas tässä yhteydessä. Se sopii hyvin flunssaiseen aikuiseen, joka haluaa lääkärin tsekkaavan keuhkot ja korvat. Dementoitunut vanhus, vaikeasti kehitysvammainen tai päivähoidossa oleva lapsi ei ole asiakas. Pitäisi puhua kansalaisesta tai kaupunkilaisesta.  Terveydenhoitoa ja  sosiaalipalveluita on muutettava huomioimaan kaupunkilaisten ja kansalaisten tarpeita, mutta näillä markkinoilla eivät toimi kaikki markkinamiesten ideaalit.

Miten skitsofreenikko valitsee itselleen sopivan hoitopaikan?
Miten markkinat toimivat pienemmillä paikkakunnilla tai vähemmän houkuttelevissa palveluissa? Esimerkiksi Tukholmassa yksikään firma ei ole lähtenyt tarjoamaan vammaisten asumispalveluja.

Tukholman kotihoitoon on vapaan valinnan myötä syntynyt pieniä yrityksiä, jotka erikoistuvat esimerkiksi suomen- tai arabiankieliseen palveluun. Kunta ei pysty seuraamaan asiakkaiden kaikkia tarpeita. Joskus vapaat markkinat voivat ohjata tarjontaa oikeaan suuntaan.