Vaalikampanjan aikana minulta on kysytty paljon vanhusten asioista: kiinnostavatko ikäihmiset minua vai ajanko vain lasten asioita. Oletuksena on usein ollut, ettei vihreää tai “näin nuorta”, asia voi kiinnostaa. Mairittelevaa sinänsä pian 45-vuotiaalle! Omat vanhempani ovat seiskavitosia, mieheni vanhemmat täyttävät 80 ja 90 vuotta. Omassakin lähipiirissä on viime vuosina tullut eteen kaikenlaista: syöpäleikkauksia, kaatumisia, infarkteja, kotisairaanhoidon ja -palvelun toimivuutta, muistisairautta. Ja tietenkin myös ihania ikääntymisen asioita: eläkkeelle jääneiden vanhempien säännöllistä hoitoapua lasten ollessa pienempiä, leikittämistä ja tarinoita, lahjaksi saatuja teatterilippuja, lukemattomia asioita meidän kiireisten työikäisten ja pienimpien hyväksi. Tälläkin viikolla äitini ja tätini ovat päivisin halunneet kiertää omakotialueita ja jakaa vaalimainoksiani postilaatikoihin ympäri kaupunkia. Helsinki on systemaattisesti vähentänyt laitoshoitoa viime vuosina. Olemme tilanteessa, että liian huonokuntoiset vanhukset asuvat kotona. Kotona asuminen on toiveena suurimmalla osalla – niin kauan kuin kotona pärjää. Tämä on mielestäni vanhustenhoidon pullonkaula. Saadakseen palveluasumisen paikan on täytettävä tiukat kriteerit. Kotihoidon toimivuudesta olen myös saanut omakohtaista kokemusta ja paljon palautetta. Aikaa asiakkaan luona on liian vähän, tavoitteet liian kovat.