Avioliittolain uudistaminen on outo soppa. Rakkaus, seksi, perintöasiat ja yhteinen sukunimi menevät iloisesti sekaisin. Uudistamisessa on mielestäni kyse vain ja ainoastaan yhdenvertaisuuden toteuttamisesta siltä osin kuin parisuhteen rekisteröinti jäi kesken.
Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoitus oli tähän taivasteluun jämäkkä puheenvuoro. Päätoimittaja Seppo Simola varoittelee kirkon ajavan itseään yhteiskunnan marginaaliin.
Sinne kirkko on ollut menossa. Naispiispan valitseminen oli oikea askel kohti protestanttisen kirkon uudistumista. Sitä on odotettu.
Yhdestä asiasta olen eri mieltä Simolan kanssa. Mielestäni kirkon nimenomaan kannattaa luopua avioliiton rekisteröimisoikeudestaan. Syntyvän lapsen tai solmittavan avioliiton rekisteröinti ei ole pääasia kirkon työssä, vaan ihmisten hengellisiin tarpeisiin vastausten etsiminen. Kirkon ei pitäisi takertua byrokraatin rooliin. Taustalla on ilmeisesti pelko jäsenten menettämisestä – tuohan paperien täyttäminen kirkon jäsenet ainakin muutaman kerran elämässään kirkkoherranvirastoon.
Symbolien ylläpito on kirkon tärkeimpiä tehtäviä. Avioliiton siunauksen kaava eroaa parilla lauseella varsinaisesta vihkimisestä. Häät, kaste ja hautajaiset ovat siirtymärituaali, joita on kaikissa kultuureissa. Niiden muoto on sovittu ja vakiintunut – mutta muuttuu vähitellen ajan mukana.
Suomi ei ole uskonnollisempi maa kuin Ranska tai Saksa, vaikka kirkonkirjat ovat meillä vielä voimissaan. Ja kääntäen: myös Saksassa ja Ranskassa järjestetään edelleen häitä kirkoissa, vaikka kaikilta vaaditaankin maistraatissa käyntiä. Avioliittolain uudistuksen yhteydessä voidaan byrokratia siirtää maistraattien hoidettavaksi ja kirkko voi keskittyä omimpaan tehtäväänsä.
