Osallistun tänään Helsinki Beer Festivalin vaalipaneeliin. Esille nousee varmasti, etteivät pienpanimot saa myydä tuotteitaan suoraan kuluttajalle.

Tämä on käsittämätön pienyrittäjyyden este. Marjatilojen viineillä oikeus on. Kaikki kunnia marjaviinien tuottajille ja ystäville – nekin varmasti tuovat uudenlaista yrittäjyyttä maaseudulle. Panimot kuitenkin jatkavat vuosisataista oluenpanon perinnettä.

Suomessa käytetään alkoholia liikaa ja väärin, mutta pienyrittäjien toimintaedellytysten vaikeuttaminen ei auta millään tavalla vähentämään suomalaista ongelmajuomista.

Pienpanimoita syntyi vuosituhannen vaihteessa kuin sieniä sateella, mistä ainakin minä erikoisoluiden ystävänä olen iloinnut. Vero- ja lupakohtelu on kuitenkin suosinut panimoiden keskittymistä viime vuosina.

Pienpanimot valmistavat pääasiassa erikoisoluita, joiden esikuvat ovat usein ulkomailla. Se kertoo katkenneesta ruoka- ja juomakulttuurin perinteestä: Suomi oli vuosisatoja olutmaa. Jo Ruotsin vallan aikana olutkulttuuria on yritettiin  kitkeä vallanpitäjien säännöillä –  tosin huonoin lopputuloksin, kun oluen sijaan väki alkoi juoda kotipolttoista.

Ruoka- ja juomayrittäjyys voi yhdistyä yllättäviin asioihin.  Pari viikkoa sitten HS uutisoi ranskalaisesta viljanviljelijästä, joka sai lisätuloa oluenpanosta. Tai oikeastaan panimo toi rahat, viljely ei niinkään.

Esimerkkejä pitäisi uskaltaa katsoa myös muista maista, vaikka meillä elää sitkästi käsitys aivan omanlaisesta suomalaisesta viinapäästä. Saksassa lähipanimolta ostetaan juomat suoraan kotiin  ja palautetaan samalla  pullot suoraan panimolle. Ehkä paikallisen yrittäjyyden tukeminen tuottaa muutakin kuin ruokaa ja juomaa kulutettavaksi: paikallishenkeä? Kierrätys hoituu myös suoraan, ilman turhia välikäsiä. Meillä pullot kierrätetään jättijärjestelmän kautta, joka omalla tavallaan on tehokas – mutta ei kovin ekologinen.