Pidin kaksi pidempää puheenvuoroa valtuuston kokouksessa 23.9.2020 sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta annettavasta lausunnosta. Ensimmäinen puheenvuoroni koski esityksen suurta kuvaa:
Kiitos puheenjohtaja,
Uusi hallitus, uusi syksy, uusi versio sote-uudistuksesta. Vaikka tämä sote-uudistus on monella tapaa maltillisempi mittakaavaltaan kuin Sipilän hallituksen esittämä, on se silti massiivinen uudistus. Tämä mittakaava tarkoittaa, että melkein mistä tahansa yksityiskohdasta voisi debaatoida yön jos toisenkin.
Helsingin näkökulmasta sote-uudistus tarkoittaa, että kaikki Helsingin sosiaali- ja terveyspalvelut irtoavat jonkin verran enemmän muusta kaupungista. Mutta samalla toisin kuin muissa maakunnissa Helsingissä sote-palveluista päättää jatkossakin Helsingin valtuusto ja kaupunki jatkaa palveluiden järjestäjänä. Helsinki ja muut Uudenmaan alueet tulevat käyttämään HUS:n erikoissairaanhoitoa. On todennäköistä, että pienempi määrä omistajia ohjaa HUS:ia nykyistä selvästi paremmin. Helsingin näkökulmasta tämä erikoissairaanhoidon ja perustason roolijako ja yhteensovittaminen on iso parannus nykyiseen.
Helsingillä on nyt tässä uudistuksessa niin erityinen asema, että keskitymme lausunnossamme niihin kysymyksiin, mitkä ovat meille oleellisimpia muutoksia. Niin teen tässäkin puheenvuorossa.
Haluan myös tavoitella tämän uudistuksen todellista luonnetta: uudistuksella on puolensa ja puolensa.
Ensin niistä hyvistä puolista.
Yhdessä mielessä lausunnoilla oleva sote-uudistus on erinomainen: Se on erinomainen, kun sitä vertaa aiempiin täällä kommentoituihin.
Ensinnäkin tämä sote-uudistus ei sisällä markkinamallia, joka oli edellisissä sote-uudistusta käsitelleissä valtuustoissa hyvin monen valtuutetun pääkritiikin kohde. Mitään osuutta yhteisistä palveluista ei pakoteta markkinoille, vaan jokainen maakunta ja sote-alue saa itse päättää, miten palvelut tuottaa. Firmojen lobbarien unelmaa ei tästä synny ja hyvä niin.
Toiseksi Helsingistä ei tule eteläinen osa jättimäistä Uudenmaan-maakuntaa. 1,7 miljoonan asukkaan maakunnan sijaan voimme kehittää omaa toimintaamme ja sen kiinnittymistä kaupungin muihin toimintoihin maltillisin askelin. Helsingin sote pysyy Helsingin sotena. Se on merkittävä asia.
Kolmanneksi Uudenmaan erillisratkaisussa saimme kaupunkina olla mukana ratkaisun sorvaamisessa. Se on yksi seuraus siitä, että me esitimme vaatimuksia ja vaatimuksiimme vastattiin. Se on viisautta nykyiseltä hallitukselta ihan itsekkäistä syistäkin tietysti – uudistuksen voi näin saada läpi – mutta myös johtaa varmasti parempiin palveluihin kaikille. Tällä tiellä kannattaisi jatkaa koko uudistuksessa, koska tällainen iso muutos vaatii sitoutuneita tekijöitä ja tulokset näkyvät vasta vuosien päästä. Kaupungeilla ja sairaanhoitopiireillä on osaamista, mitä ministeriöiden kannattaisi paljon enemmän hyödyntää ja ottaa tekijöitä mukaan kaikissa uudistuksen erityiskysymyksissä – ja niitähän laajalla sote-sektorilla ja pelastustoimessa riittää.
On kuitenkin rehellistä todeta, että mikään tarve sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukselle ei oikeastaan synny Helsingin tarpeista. Julkisessa keskustelussa uudistusta perustellaan ennen muuta maakuntien Suomen vanhenevalla väestöllä, palvelutarpeen kasvulla ja perusterveydenhuollon vahvistamisella. Aiempien sote-uudistusten tapaan so-osa on liian äänetön ainakin julkisessa keskustelussa.
Tässä kontekstissa soteen liittyy myös huolia Helsingin kannalta. Vaikka julkisen keskustelun pohjalta voisi kuvitella, että säästöpotentiaalia löytyisi muualta Suomesta, näyttävät uudistukseen liittyvä rahanjako varsin erilaiselta: Helsingin asema käy vaikeaksi.
Jos aikataulu pitää ja rahoitusta ei korjata, näyttää tilanne tulevan kuntapäättäjän näkökulmasta Helsingissä seuraavalta:
Kahden vuoden kuluttua teemme täällä jollakin joukolla talousarviota. Sen sijaan, että voisimme lisätä määrärahoja samaan tapaan hyvin maltillisesti, kun väestömme vanhenee ja monet tarpeet kasvavat päihdepalveluista lastensuojeluun, joudumme aika rankalle säästölinjalle.
Vuonna 2023 kustannusten pitäisi pysyä korkeintaan samalla tasolla aiempaan vuosiin verrattuna, ikääntymisestä ja muusta palvelutarpeen kasvusta huolimatta. Sen jälkeen siirtymäajantasaus vähenisi niin, että Helsingin pitäisi tulla ensin toimeen 2024 yli 5 miljoonaa euroa pienemmällä summalla ja siitä eteenpäin vuosittain leikkauksia olisi tehtävä ainakin noin 20 miljoonan euron summalla aina vuoteen 2030 asti. Nykyparametreillä tämä leikkaustarve olisi koko ajan kasvava summa ja sote-rahoituksen taso olisi jopa noin 100 miljoonaa euroa nykyistä alemmalla tasolla. Täsmälliset summat riippuvat useista tekijöistä ja lopulliset luvut täsmentyvät vasta kunkin vuoden kohdalla.
100 miljoonaa euroa vastaa esimerkiksi noin kaikkien terveysasemiemme vuosittaisia kuluja. Eilen sote-lautakunnassa päätimme 60 miljoonalla eurolla tähän vuoteen kasvavasta talousarviosta ja pidimme sitä niukkana. Miinusmerkkinen tai jopa 100 miljoonan euron leikkaus siirtymäajan jälkeen olisi Helsingin mittaluokassa hyvin vaikeaa. Kyse on niin suuresta summasta.
Nämä muutokset tarkoittaisivat hyvin rankkoja priorisointeja ja varmasti veisivät tavallisten helsinkiläisten luottoa siihen, että tukea ja hoitoa saa oikea-aikaisesti ja viipymättä.
Myöskään erikoissairaanhoidon puolelta rahaa ei voi löytää helposti. HUSin hallitus arvioi lausunnossaan seuraavasti: “Kun uusi rahoitusmalli on tullut täysmääräisesti voimaan, on varovainen arvio rahoituksen supistumisesta koko Uudenmaan soten osalta n. 400 M€ vuodessa, mikä HUSin osalta tulee tarkoittamaan yhteensä yli 100 milj. euroa vuodessa”.
Sote-uudistuksen suurin ongelma Helsingille on siis rahoituksessa. Olen lähettänyt ja tulen lähettämään jatkossakin vahvaa viestiä Eduskunnan suunnalle siitä, että tähän on saatava vielä korjauksia. Yksikään hallitus ei ole luvannut sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen merkitsevän sen kurjistumista helsinkiläisilläkään. Nyt sen vaara on ikävä kyllä olemassa.
Korjausliikkeenä tarvittaisiin suurimpien kaupunkien erityispiirteiden erittelyä ja ymmärtämistä: esimerkiksi asunnottomuuden, päihteiden käytön ja kaupunkien sisäisen segregaation ja sosiaalisen huono-osaisuuden. Jos nämä arvioitaisi paremmin ja rahoitusta korjattaisiin, sosiaali- ja terveyspalvelut pystyisivät vastaamaan kaupunkilaisten todellisiin tarpeisiin myös jatkossa.
Toinen haaste uudistuksessa on aikataulu. Kun hallitusohjelmassa hakattiin kiveen sote-uudistuksen malli ja muoto, ei tiedetty maailman olevan hyvin erilainen paikka uudistuksen lähtiessä lausunnoille. Sote-uudistusta joudutaan tekemään nyt valtavan kriisin varjossa. Koronakriisin hoito ja vaikutukset muuttavat myös kuntien ja sote-palveluiden rahoitusta ennätyksellisellä ja vaikeasti ennakoivalla tavalla.
Sote-uudistukset ovat olleet hallituksille niin vaikeita operaatioita, että on ymmärrettävää, ettei hallitus ole tätä halunnut jarrutella, mutta näin suuren uudistuksen vaatima huoli, aika ja energia organisaatioiltamme tulee luomaan todellisen vaikeuden lähivuosiksi.
Nostan esiin myös uudistuksessa vähemmälle huomiolle jäävän puolen: pelastustoimen. Tämä on myös pelastustoimen uudistus. Helsingin pelastustoimen alueen osalta ehdotettu rahoitusmalli vaarantaa pelastustoimen palvelujen tuottavan järjestämisen. Helsingillä on pääkaupunkina ja aivan erityisenä paikkana omat erityislaatuiset piirteensä, jonka vuoksi myös pelastustoimessa joudutaan hakemaan muusta Suomesta poikkeavia ratkaisuja. Ne pitäisi huomioida paremmin.
Uudistuksessa on paljon muita yksityiskohtia ja ajattelin, että osallistun niiden osalta keskusteluun vielä erillisillä puheenvuoroilla.
Jos tämä nyt menisi eteenpäin, olisi meillä kaupungilla paljon tehtävää. Kun jako kaupungin palveluiden välille hallinnollisesti tehdään, pitää meidän tarkasti miettiä, miten yhteinen työ palveluiden välillä jatkossa toimii. Yksi osa tätä on hyvinvoinvoinnin ja terveyden edistämisen rakenne, jota olemme tällä valtuustokaudella jo vahvistaneet. Erillisratkaisu on meille mahdollisuus, jonka äänekkäästi vaadimme ja saimme. On meille näytönpaikka tehdä siitä toimiva.
Sote uudistuksen suurten linjojen lisäksi pidin alla olevan puheenvuoron hieman lyhennettynä. TÄssä puheenvuorossa käsittelin oppilashuollon roolia uudistuksessa.
Kiitos puheenjohtaja,
Halusin kuunnella hiukan tätä laajempaa keskustelua. On helsinkiläisille ratkaisevaa, minkälaisella rakenteella sosiaali- ja terveyspalveluita jatkossa tuotetaan ja minkälaisilla resursseilla tätä tehdään.
Sote-uudistuksen yksi piirre on, että jos katsoo tarkemmin jotain kohtaa, siellä tehdään valtavan isoja päätöksiä, jotka eivät ole niin suuria kuin isot linjat, mutta monelle palvelua käyttävälle ja henkilöstölle tärkeitä.
Yhdestä näistä olemme käyneet kiivasta keskustelua myös kaupungin sisällä – nimittäin siitä, mihin oppilashuolto uudessa hallintorakenteessa kuuluisi.
Hallituksen lausunnoille lähettämässä ehdotuksessa koulukuraattoreista ja koulupsykologeista tulisi muun oppilashuollon eli kouluterveydenhoitajien ja koululääkärien tapaan maakunnan työntekijöitä.
Oikeaa kaikki ongelmat ratkovaa paikkaa oppilashuollolle ei ole. Kaikissa ratkaisuissa on haasteensa ja rajapinta koulun sekä lasten sote-palveluiden väliin tulee aina jonnekin. Itse näen, että mielenterveyspalveluiden parantamiseksi on ongelmallista jakaa oppilashuollon työntekijät kahteen eri paikkaa nykyisellä tavalla.
Lasten ja nuorten mielenterveys on kuitenkin yhteiskuntamme merkittävästi ongelmilta tulevaisuudessa.
Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet merkttävästi. Näistä sairauksista on tullut merkittävin kansanterveyskysymys nuoremmissa ikäluokissa. Kaikki alan asiantuntijat ovat olleet yksimielisiä siitä, että ratkaisua tähän on etsittävä siitä, että lievempiä tapauksia voitaisi auttaa lasten ja nuorten omassa lähiympäristössä, siis omalla koululla ja kun apu ja tuki siellä eivät riitä, joustavalla hoitoketjulla sosiaali- ja terveyspalveluissa. Matala kynnys avun hakemiselle ja nopea ja riittävän vahva tuki heti varhaisessa vaiheessa vähentää raskaampien palveluiden tarvetta ja tämä tekee tilaa vaativampaa tukea tarvitseville.
Periaatteessa tuon järjestämisen pitäisi onnistua vaikkapa toimialarajojen yli. Käytännössä tässä on ollut pientä ja joskus keskisuurta kitkaa. Ehkä tämä olisi helpompaa, jos koulupsykologit ja koulukuraattorit olisivat myös selkeästi osa muuta mielenterveyden hoitoketjua ja pystyimme vahvistamaan koulujen moniammatillista ja yksilöllistä tukea lapsille ja nuorista.
Sinällään koulukuraattorit ja koulupsykologit sopisivat sote-ammattilaisina varsin hyvin sote-puolen muiden ammattilaisten kanssa ja eri kunnissa on ollutkin hyvin erilaisia tapoja oppilashuollon ammattilaisten sijoittumiselle.
Monien ammattilaisten ja heidän edunvalvojiensa – erityisesti yksityisillä kouluilla – mielipide on tätä kohtaan selvästi negatiivinen. On tärkeää todeta, että koulupsykologit ja koulukuraattorit eivät fyysisesti lähtisi koululta pois, vaan lakiesityksessä edellytetään oppilashuollon järjestämistä lähipalveluna koululla. Joka tapauksessa päätös jäisi Helsingin valtuustolle ja se pitäisi tarkasti naulata täällä kiinni – vaikka laki mahdollistaisikin lähipalveluna asian tuottamisen myös koulun välittömässä läheisyydessä. Tällaiseen en ole itse havainnut halua oikeastaan missään.
On lisäksi pantava merkille, että Helsingissä muutos tässä on paljon pienempi kuin muualla maassa. On tietenkin hienoa, että julkisessa keskustelussa Helsingin valtuuston mielipide painaa ja mielipiteestämme ollaan kiinnostuneita.
Koska prosessi on herättänyt mielenkiintoa, on minusta hyvä myös tuoda esiin erimielisyytemme aiheesta avoimesti. Olen tehnyt järjestelmään muutosesityksen, jossa palattaisi kaupunginhallitukselle esitettyyn pohjaan, jossa kannatetaan hallituksen esitystä oppilashuollon osalta. Kansliapäällikön esitys kaupunginhallituksessa oli sosiaali- ja terveyslautakunnan kannan mukainen.
Vaikka lausuntomme olisi mikä tahansa ja vaikka hallituksen linja olisi lopulta mikä tahansa oppilashuollon osalta, on tärkeää, että saamme tarpeeksi resursseja lasten ja nuorten auttamiseen fyysisesti kouluille. Ja ponnistelemme päivittäin sen eteen, että yhteistyö eri ammattilaisten välillä toimisi paremmin – lapsen ja nuoren etu edellä.
