Olin eilen mukana Helsingin Vihreiden Naisten uusien illassa. Uusien iltoja on järjestetty tiuhaan, sillä jäseniä on tullut viime eduskuntavaalien ja Haaviston kampanjan aikana tulvimalla. Jäsenmäärä paikallisyhdistyksissä on tuplaantunut.
Ilta oli naurua, kysymyksiä, vihreän politiikan kehuja ja kyseenalaistamista. Kerroin kaupunginvaltuuston ja lautakunnan työstä. Jälkikäteen mietin, tuliko annettua liian inhorealistinen kuva virkamiesten vallasta, jättimäisistä paperipinoista ja pitkistä kokouksista. En pysty puhumaan kunnallisdemokratiasta suurena projektina, kun sitä ovat tekemässä tavalliset, työssäkäyvät helsinkiläiset, joilla on perheet ja muu elämä. Vain harva meistä on politiikan ammattilainen tai elämäntilanteessa, missä voi käyttää määrättömästi aikaa politiikkaan.
Ja niin asian pitää olla. Kuntien päätöksenteossa on oltava mukana riittävän monenlaisia ihmisiä.
Monenlaisia naisia oli mukana eilenkin. Oulusta, Kuopiosta, Porvoosta muuttaneita. Yrittäjä, sosiaalityöntekijä, opetusalan ja markkinoinnin parissa työskenteleviä. Nauroimme tyypilliselle stereotypialle tiukasta vihreästä feminististä, joka jäystää toisessa poskessaan ituja ja miesvihaa toisessa.
Vihreitä on moneen junaan, mutta lisää tarvittaisiin. Minä helsinkiläisenä akateemisesti koulutettuna naisena ja kehitysyhteistyön ammattilaisena varmaan vastaan suuren yleisön stereotypiaa. Mutta ei kukaan pidä itseään stereotypiana! Yhtä hyvin minua voisi kuvata näinkin: rivitalossa asuva esikaupunkilainen, perheessä kolme lasta ja auto; lauantai-iltaisin katsotaan lasten kanssa Putousta ja syödään saunan jälkeen makkaraa.
Suomen suurin ongelma on kuitenkin jossain aivan toisaalla. Meillä on aikaa pohtia näitä tarpeettomia itsetutkiskelun kysymyksiä. Vanhenevan yhteiskunnan energia valuu hukkaan. Puhumme ”syrjäytyneistä nuorista” mutta sanoilla, jotka eivät ota nuoria mukaan. Pappa-puhetta, joka tulee jostain ylhäältä, säälien tai arvostellen.
Olin viime viikon työmatkalla Lesothossa, jossa käyn pari kertaa vuodessa katsomassa, miten vetämäni terveydenhuollon uudistushanke etenee. Eteläisen Afrikan maat kärsivät maailmantalouden notkahduksesta, mutta kasvu on jo alkanut. Forbesin mukaan Afrikka on tulevan talouskasvun moottori. Nuoret, koko ajan paremmin koulutetut yhteiskunnat puhkuvat energiaa ja ideoita. Yliopistojen liepeillä kuhistaan Afrikan kevättä: diktaattoreiden kukistamista, demokratiaa, ihmisoikeuksia. Kenian terveydenhuollon ammattilaiset lakkoilevat ja kansa alkaa kysyä, mihin julkiset rahat valuvat. Suuri muutosaalto ei ehkä tule tänä vuonna. Mutta se tulee, kun aika on kypsä.
Eilisessä illassa parasta ei ollut itsetutkistelu, vaan energia ja nauru. Tuo uusi energia tulee näkymään syksyn kunnallisvaaleissa, kun tuplamäärä vihreitä valtaa kadut. Helsingin suurin puolue ei välttämättä ole kokoomus?
