Palasin Etiopiasta Suomeen, joka on rikkaampi kuin koskaan. Silti monet olennaiset hyvinvoinnin perusteet ovat rapautuneet. Vanhuksille viedään ruoka postiluukusta, päiväkoteihin ei ole varaa palkata sijaisia, kouluterveydenhoitajat juoksevat koululta koululle. Moni asia on hyvin mutta ihmiset onnettomia. Suomi tarvitsee positiivisen yhteiselon ja yhdessätekemisten kulttuuria, jossa olemme mielestäni olleet  aikaisemmin vahvoja.

Kirjoitin aiheesta ennen kunnallisvaaleja näin HS:n Perässähiihtäjä-blogiin:

Palasin Etiopiasta Suomeen ja Helsinkiin toissa talvena. Odotin kolmatta lastamme ja takana oli pari vuotta kiireistä ja haastavaa YK-työtä. Paluu kotikonnuille oli ensin ihana: mikä mahtava neuvolajärjestelmä! Isommat lapset pääsivät heti lähipäiväkodin kerhoon, ja minutkin saatiin hoitoon kättärille, kun sairastuin synnytyksen jälkeen vakavasti. Vau, jokeri-linja viiden minuutin vuorovälein!

Mutta elämä kotiäitinä on avannut minulle toisen Helsingin: jatkuva autovirta Pakilantiellä, josta ei yli pääse; ei ainakaan ekaluokkalainen yksin. Ylisuuret päiväkotiryhmät, vähitellen nuutuvat lähipalvelut. Koko ajan kasvavat hyvinvointierot kaupunginosien välillä. Hurjastelevia mopoja pyöräteillä. Huonosti voivat lapset ja nuoret erottuvat kaduilla ja leikkipuistoissa. Oikeaa pahoinvointia – ja aika paljon myös valitusta.

Ja Suomi on kuitenkin rikkaampi kuin koskaan! Helsingin Energia tahkoaa voittoja, jotka uppoavat meidän peruspalveluihin (jotka eivät kuitenkaan tunnu olevan hyvällä tolalla).

Haluan ottaa tästä selvän. Sopii luonteelleni ja haluan olla tekemässä Helsingistä vähäpäästöisempää kotikaupunkia, jossa hymyillään ja välitetään enemmän – ja valitetaan vähemmän. (14.09.2008)