Jatketaan toivottavasti keskustelua! Eilisen paneelin jälkeen jäi tosi turhautunut olo siitä, että päätöksiä ja kantoja muodostetaan nyt virheellisen informaation perusteella. Tuohon kommenttini loppuun on jäänyt epähuomiossa – deletoitavaksi tarkoitettuja osia – jos pystyt, poistaisitko ne?

Kiitos ! Ja onnea vaalikampanjaan.

Tämä kommentti ei ollut siis tarkoitettu julkiseen blogiisi.

t. Paula

Hei Paula,

kiitos kommentistasi. Olen samaa mieltä, että sovitteluprosessin kokonaisuutta on vielä selvitettävä kaikille osallistujille. Minulle eilisen paneelin paras anti oli kuulla sovittelun näkökulma. Esimerkiksi puheenvuoro sovittelijalta, jolla oli vuosien kokemus hyvin erilaisista parisuhteista, oli tärkeä.

THL:n kollega käytti myös hyvän puheenvuoron. Sovitteluun liittyviä ongelmakohtia on arvioitava näyttöön perustuen. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida, millainen lainmuutos on välttämätön ja miten tarkemmin ottaen lakia tulisi muuttaa.

Paneelipuheenvuoroissa meni sekaisin lähisuhdeväkivalta ilmiönä ja sovitteluprosessiin tulleet tapaukset, joista karsitaan kaksinkertaisen ammatillisen, ensin syyttäjän tai poliisin ja sen jälkeen sosiaalialan ammattilaisten suorittaman arvion jälkeen toistuvan väkivallan tapaukset. Karsinnan kohteeksi joutuvat myös ne, joissa uhri ei ole riittävän voimaantunut ajamaan asiaansa sovitteluprosessissa. Tosin tällaisia tapauksia harvoin lähetetään enää ainakaan Helsingissä sovitteluun.

Sovittelun edellytysten täyttymistä arvioidaan myös pitkin sovitteluprosessia myös osapuolten erillistapaamisissa. Helsingissä v. 2010 sovitteluun lähetetyistä vain 48% päätyi lopulta sopimukseen, koska yli puolesta tehtiin arvion jälkeen kielteinen päätös, sovittelu keskeytyi tai ei päästy sovitteluneuvottelussa sopimukseen.

Helsingin kaupungin tasa-arvotoimikunnan paneelin oli tarkoitus käsitellä Helsingin kaupungin sovittelua, mutta paneeliin oli otetty yleensä lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten palveluiden järjestäjien puheenvuoroja, jotka kertoivat ylipäänsä uhrikokemuksista ympäri Suomea. Sinänsä lähisuhdeväkivallasta julkisesti keskustelu on tärkeää, jotta mahdollisimman moni, joka ei ole siitä uskaltanut aiemmin ilmoittaa tai tunnista sitä, tekisi jatkossa siitä ilmoituksen.

Paneelissa puhunut Naisten linjan ryhmätoiminnan vetäjä kertoi, ettei monellakaan hänen kohtaamistaan asiakkaista ollut ollut sovittelukokemuksia, mutta yleisöstä kerrottiin, että yksittäisiä sovitteluprosessin käyneitä tapauksia myös Helsingistä oli ollut Naisten linjaan yhteydessä. Myös tutkija Tiina Qvistin aineisto oli valtakunnallinen eikä hän pystynyt erittelemään aineistostaan Helsinkiä koskevaa osuutta. Hänen analyysitapansa pohjautui käsitteelliseen analyysiin ja vertailuun, miten sovittelu ja lähisuhdeväkivalta jäsennetään lähisuhdeväkivallan ideaaleissa ja sovittelukäytännöissä ja eroavatko nämä. Pääasiassa kirjallisiin materiaaleihin perustuvan analyysin tuloksena oli, että sovittelukäytännössä lähisuhdeväkivaltaa lähestytään parisuhdedynamiikasta käsin. Tässä analyysissa unohtuu, että yksittäistä asiakasta tavatessa harvoin käytetään asiakkaan aikaa yhteiskunnallisten rakenteiden pohtimiseen, vaan lähisuhdeväkivaltaa tarkastellaan tietenkin tämän asiakkaan henkilökohtaisen tapahtumakontekstin eli parisuhteen tasolla.

Valitettavasti sekä Tiina Qvistin käsitteellinen analyysi ja Naisten linjan ryhmissä käyneiden kokemukset – jotka eivät siis olleet osallistuneet sovitteluun – yleistettiin koskemaan myös lähisuhdeväkivallan sovitteluun tulleita tapauksia erityisesti paneelin vetäjän Pia Puu Oksasen toimesta. Harvoin tapaa näin tarkoitushakuista leimaamista ja asioiden sotkemista keskenään.

Kaikki Helsingin sovittelun parissa työskentelevät tietävät, ettei toistuvan lähisuhdeväkivallan sovittelun tapauksia oteta sovitteluun ja jos uhri onnistuisikin arviointihaastattelussa kätkemään väkivallan toistuvuuden, sen tullessa ilmi arvioidaan tarkkaan, jatketaanko sovittelua.

Tämä ylläoleva Sanna Vesikansan kommentti kertoo, että paneelin järjestäjät onnistuivat tavoitteessaan leimata sovittelu, vaikka moni yleisössä ollut sovittelun parissa työskentelevä kommentoi, että he työskentelevät ihan eri asiakaskunnan kanssa. Tämä osoittaa, että ainakin pääkaupunkiseudulla ja lähialueilla, kuten Järvenpäässä sovitteluprosessiin valikoituu vain tapaukset, joissa osapuolet ovat tasaveroisia ajaamaan asiaansa.

Ainoastaan uhrijärjestöjen palveluihin – joiden saatavuus on erittäin tärkeä asia – hakeutuneita haastattelemalla ei tavoiteta kuvaa siitä, millaisia tapauksia sovitteluun valikoituu.

Niille, joita sovittelu tai siitä tehty politiikka kiinnostaa, tiedoki, että sovitteluprosessiin otetaan ainoastaan tilapäistä tai ensimmäistä kertaa tapahtunutta väkivaltaa ja sellaisia tapauksia, joissa osapuolet ovat valmiita muutoksen. Sovittelun edellytyksenä on, että tekijä on valmis ottamaan vastuun teostaan ja katuu sitä. Sovitteluprosessin ensimmäisten yhteydenotosta lähtien korostetaan, että lähisuhdeväkivalta on vakava asia.

Se, miksi sovittelun säilyttäminen on tärkeää, on mahdollisuus interventioon ja väkivaltakierteen katkaisuun. Ensimmäisestä yhteydenotosta lähtien osapuolia kannustetaan – ainakin Helsingissä – hakeutumaan lähisuhdeväkivallan palveluihin ja ohjataan miettimään, mitä väkivallaton tulevaisuus tarkoittaisi heidän tapauksessaan erikseen ja mahdollisesti yhdessä.

Itse sovittelijoiden tekemä sovitteluprosessi alkaa erillistapaamisilla, joissa osapuolet voivat erikseen sovittelijoiden fasilitoimana pohtia, miten väkivallaton tulevaisuus on heille mahdollista. Ja mitä tavoitteita he haluavat asettaa sovitteluneuvottelulle. Sovitteluprosessi voi voimauttaa osapuolia myöntämään väkivaltaongelman ja tekemään sille jotain. Sopimukseen voidaan kirjata ehtoja, esimerkiksi käyttäytymissopimuksia tai hoitoon hakeutumisvelvoitteita ja siihen yleensä hienoisesti kannustetaan osapuolia. Näiden ehdollisten sopimusten seuraamista jäädään seuraamaan sovittelutoimistossa. Tyypillisin seuranta-aika on 3 kk, mutta jos osapuolet haluavat seuranta-aika voi olla pidempikin. Näin sovitteluprosessissa on mahdollista tukea ja sitouttaa pareja väkivallattomuuteen – jos he jatkavat parisuhdetta.

On erittäin valitettavaa, että sovittelusta järjestetyssä paneelissa oli annettu niin vähän tilaa sovitteluprosessin kuvaamiseen, että syntyi myös virheellisiä käsityksiä:

Sovitteluun ei tarvitse suostua, vaan se on vapaa-ehtoista ja sen voi keskeyttää kaikissa vaiheissa. Osapuolista, etenkin uhrilta kysytään sovitteluprosessin eri vaiheissa, haluavatko he jatkaa prosessia.

Onneksi paneelissa oli myös asiantunteva yleisö ja tilaa yleisön kysymyksille, jolloin oli mahdollista ottaa perusteellisemmin esille sovittelutapausten kaksinkertainen ammatillinen arvio, sovitteluprosessin ohjaaminen, sovittelijoiden perusteellinen koulutus ja seurannan kuvaaminen.

Olisi ollut tärkeää, että panelistit olisivat voineet edes esitellä asiaa omista lähtökohdista käsin, ettei väärinkäsityksiä olisi toistettu. Sovittelulle ominainen dialogi ja osapuolten kuuntelu jäi tästä paneelista puuttumaan.

Poliitikoilta odottaisinkin perehtymistä asioihin, joista he esittävät mielipiteitä!

Toistuvaa väkivaltaa ei oteta sovitteluun ja sen tunnistamiseksi poliisi – ainakin Helsingissä,- jota paneeli koski Ensinnäkin sovittelu on vapaaehtoista, etenkin uhrilta kysytään useita kertoja, haluaako hän käydä sovitteluprosessin läpi vai ei ja häntä tuetaan pohtimaan, mitä väkivallaton tulevaisuus hänen tapauksessaan tarkoittaisi.

Kaiken kaikkiaan